★ That day will never come
























Kaks päivää taas Järvenpäässä ja pystyin hymyillä, mutta kun eilen heräsin kaikki muuttui. Huomasin kymmenet puhelut äidiltä ja ryhmänvalvojalta ja tiesin, että nyt se on selvillä muillekkin kuin vain minulle että tämän vuoden puolella en ole ollut päivääkään koulussa ennen tätä päivää. Kirosanoja ja syyttelyä, kunnes itku kurkussa huudan etten enää jaksa. Kaikki hiljenee ja yht äkkiä minua kohdellaan kuin pientä pelokasta lasta.

Kadun vielläkin että sanoit joitakin asioita ääneen ja sillä hankaloitin oman elämäni lisäksi myös muiden elämää. Jos saisin sanani peruttua peruisin ne, vai peruisinko sittenkään? Nyt se on selvää, että pää ei kestä ja se on syy miksi koulu, sängystä nouseminen tai ylipäätään kotonta pois liikkuminen ei kiinnosta. Eniten kuitenkin harmittaa että ystävä näki sen paskemman puolen musta mikä oikein pyrkii olemaan se näkyvä osa minusta. En oikeastaa enää tiedä mitä tehdä.

Tänä aamuna kuitenkin raahasin itseni väkisin ylös sängystä, olin pirteä mutta aamuiset paniikkikohtaukset ja väärään bussiin meneminen maustettuna matkapahoinvoinnilla varmisti paskan päivän aloituksen. Bussin numero oli koululle menevä, mutta kuitenkin se lähti aivan väärään suuntaa ja päädyin Helsinkiin, jossa jouduin odottamaan yli tunnin seuraavaa bussia takaisin päin. Bussikuski ajoi aina puolet hitaampaa mitä rajoituksen sallivat. Laitoin musiikit täysille ja purin huultani jotten alkaisi huutamaan kuskille kuinka paska kuski hän on. Lopulta saavuin koululle neljä tuntia myöhässä ja skippasin koululääkärin ja ruokailun, kuitenki istun tässä taas normaalista poikkeavasti koneella ja odotan kunnes ryhmänvalvojalla olisi minulle edes hetki aikaa keskustella opiskelustani. Toisaalta haluanko kuulla kuinka taas olen kolmannen koulun käynnin paskonut totaalisesti?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti