★ Never ending story

Mä istuin junassa, enkä uskonut että olin juuri menossa Turkuun. En ollut todellakaan valmistautunut tähän, sillä alunperinhän olin heittänyt vitsillä että menisin käymään Turussa. Junamatka tuntui tuskastuttavan pitkälle ja mielessäni pyöri kymmenet kysymykset ilman minkäänlaista vastausta. Mitä teen täällä? Mitä tapahtuu? Miksi tunsin pahanolon tulevan? Niimpä niin, tunsin paniikin iskevän kun junan keiuttimista kantautui korviini 'seuraavana Turku'.  Nousin junasta ja suunnistin parkkipaikalle jossa Japi, Jesse ja Valtteri olivat vastassa. En oikeastaan tiennyt mitä mun olisi pitänyt sanoa, joten aloin vain naureskelmaan yksikseni. Astuin autoon ja lähdettiin ajamaan Jessen ja Japi luo. Matka Kaarinaan tuntui autossa pitkältä, johon suurin vaikuttaja saattoi olla että pelkäsin olla auton kyydissä. Japi on hyvä kuski oikeesti.

Tarkoitushan oli tietenkin olla selvipäin koko viikonloppu ilman kummempia mutinoita, mutta kuinka ollakkaan muutamassa tunnissa löysin itseni alkosta. Oli ehkä virhe, sillä alkoholiahan upposikin keskiviikota lähtien aina  sunnuntaihin saakka. Tuona aikana mieliala vaihteli laidasta laitaan ja mua hämmenti moni asia. Moni ja moni, lähinnä vain yksi asia, josta en tiennyt mitä mun täytyisi ajatella. Tutustuin muutamiin uusiin ihmisiin ja suurimmilta draamoiltakin vältyttiin, vaikka pahalta aluksi näytti. Kaarinan reissu oli mitä ihmeellisin, sillä Jennarakas oli myös mukana ja hyvä niin, sillä ilman Jennaa olisin kuin taivas ilman tähtiä.

Kyseisen viikonlopun aikana kävin taistelua itseäni ja omia ajatuksiani vastaan. Ajatukset paisui suureksi palloksi mun päässä, enkä oikeastaan ollut yhtään varma mistään. Puhuminen ei auttanut kuin hetkellisesti. Mielieni olisi tehnyt jauhaa samat asiat miljoonaan kertaan ja pyytää kirjallinen sopimus ja hyväksyntä kaikesta. Olin vainoharhainen. Mun luottamus on kadonnu ihmisiä kohtaa, tosin eräs ihminen on onnistunut sen saamaan edellisten viikkojen aikana. Nyt toivon ettei luottamusta petettäisi.

Sunnuntai iltana tarkoitukseni oli lähteä takaisin Nurmijärvelle, mutta tällä kertaa en lähtenyt yksin. Hämmentyneenä tuijotin vieressä istuvaa Jesseä ja mietin, kuinka tässä näin kävi. Hämmennys väistyi pian tieltä ja olin pitkästä aikaa iloinen. Juna matka tuntui menevän liian nopeasti jutellessa niitä näitä ja pian jo juoksimme bussiin, johon kerkesimme juuri ja juuri. Tuntu hassulta mennä kotiin ja tajuta että toinen oli todellakin lähtenyt mun mukaan keskelle ei-mitään. Kaikki tuntui menevän niinkuin toivoisi.

Päivät meni liian nopeesti ja ainoa ajatus oli että aika pysähtyis tai menis todella hitaasti. Miks aika menee nopeiten sillon kun sitä vähiten toivoo. En halunnu jäädä yksin kotiin, etenkään en halunnu että Jesse lähtisi pois. Kerranki mul oli hyvä olla ja en miettinyt turhia vaan olin vaan. Kumminkin torstaina jäin yksin taas miettimään pääni puhki turhaan, sillä kysymyksilleni ei ollut vastausta. Jos oli niin en halunnut ottaa niistä viellä selvää

Päivä yksin ja olin jo menettää hermot. Kaiken lisäksi olin saanu kauhean flunssan, joka nosti myös korkan kuumeen vähän väliä. Olo oli mitä kamalin, mutta siltikkin Kari sai ylipuhuttua ja perjantai iltana suuntani oli Stone ja vaahtobileet. Ajeltiin paikasta a paikkaan b ja pian löysi itseni Porvoosta, sillä Niko piti hakea mukaan. Matkalla takaisin Helsinkiin mun fiilis vaahtobileistä lopahti täysin. Yksi puhelu voi pilata kaiken. Mua pelotti ja samalla ärsytti aivan suunnattomasti. Kaikesta huolimatta menin muiden mukana Stoneen, kun kaikki luvattii tarjota. Lasi kädessä, viinaa kurkusta alas ja maailman paskin fiilis, juuri kun luuli et kaikki olis mennyt hyvin. Kuinka ollakkaan fiilis parantu hieman vaantobileiden lähtiessä kunnolla käyntiin, mutta sitäkään ei kestänyt kauaa ja päätin lähteä kotiin. Bussimatka meni suhteellisen hyvin ja mieltä päinävä asia saatiin ratkaistua, vaikka itkukohtauksen tai kaksi se vaatikin. Vaikka kuinka yritin olla pillahtamatta itkuun, en voinut vastustaa ja loppumatkan inisin kuin pieni lapsi.  Kotiin päästyä tuijotin kattoon ja mietin olinko todella juuri hetki sitten sanonut lähteväni aamulla Turkuun. Kyllä olin, vaikka aamu herätys kuullosti aivan kamalalle.

Aamulla herätyskello soi, enkä ollut nukkuut hetkeäkään. Soitin Jesselle ja ilmotiin tulevani Turkuun vasta ensi viikolla ja kävin nukkumaan. Kuitenkin tunnin päästä heräsin ahistukseen ja mun oli pakko lähteä Turkuun. Taas istui junassa matkalla Turkuu. Illalla olin vihdoin perillä ja taas jaksoin hymyillä. Parin päivän takia maksa itseni kipeäksi, mutta kaikki se on sen arvoista. Ainoa huono puoli kaikessa on aina pois lähteminen. Herkkälapsi olen ja itken jo ikävää, ennen kuin pääsän toisesta edes irti.

Kotona olen nyt ollut kaksi päivää yksin ja päivät tuntuvat tylsimmiltä ikinä. Pian tosin tulee taas muutos ja toivon mukaan jellona(♥) pääsee taas tänne keskelle korpea huomenna ja on seuraani mahdollisimman pitkään. En osannut odottaa asioiden menevän näin, mutta voin olla vain onnelinen.


Anteeksi kuvaton postaus, mutta tältä ajalta ei ole oikein kuvia koska kaikkea muuta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti