★ Lying Is The Most Fun A Girl Can Have Without Taking Her Clothes Off


Mä ajattelin ja tajusin minkälaisessa syvässä kuilussa mä olenkaan. Viellä muutama päivä takaperin ja  mä tunsin suurta onnelisuuden tunnetta niistä hetkistä mitä mä elin. Mä en ollut yksin vaa mulla oli ihanin pikkuserkku seurana. Sen kanssa mä en ajatellu asioita, vaan annoin mennä. Juteltiin ja haaveiltii kaikesta, suunniteltiin tulevaisuutta ja käveltiin pimeinä öinä kaupungin valaistuilla kaduilla. Nyt yön viimeisinä tunteina mä taas huomaan istuvani yksin pimeässä huoneessa ja miettivän asioita. Ajatus toisensa jälkeen, huomaan olevani loukussa. Olen antanut iteni vajota alaspäin elämässä tilaan, josta nouseminen vien aikaa ja voimaa. Mun täytyy ottaa itseäni niskasta kiinni ja nostaa itseni ylös. -Toimia ajoissa ja toteuttaa haaveita.

...

Nyt pari päivää myöhemmin mulla on jotenkin hyvä fiilis, vaikka oon kuumeessa ja saanut viettää ainaaki vessanpönttöä halaillen. Mä oon mietin mitä mä oikeasti mun elämältä haluan. Mä myös tulin ajatelleeks, että mä haaveilen ja unelmoin asioista jotka ovat täysin mahdollisia toteuttaa. Ainoa este tähän kaikkeen on olut laiskuuteni ja aikaan saamattomuus. Nyt mun on aika tehdä asioille jotain. Samalla kun hain kouluihin tänään yhteishaussa laitoin muutamia sähköpostiviestejä pariin kouluun. Sain ilokseni kuulla, että kouluista on mahdollisuus saada siirto ulkomaille tässä tapauksessa Lontooseen jos kyseisestä kaupungista löytyy alaa vastaava koulutuslinja. Toivon mukaan pääsen johonkin hakemaani kouluun ja sitä vuoden käytyäni saan siirron Lontooseen. Mulla on ollut jo kauan unelmana päästä muuttamaan tähän kyseiseen kaupunkiin. Siellä on paljo asioita jotka oikein huutavat mua sinne ja käskevät jäämään sinne. Ennen vaivuin epätoivoon kun kaikki yrittivät parhaansa mukaan lytätä unelmiani toistamalla samoja lauseita toinen toistesa jälkeen. Sulla ei ole varaa, et sä pärjää, eksyt siellä, ei me anneta sun lähtee, menetät koko sukus ja kaverit.. Mä näytän kaikille, että mä pärjään! Ja mun mielestä on törkeetä, että jos joku sanoo etten enää nää niitä tai menetän ne kokonaan, jos muutan pois. Eikö se yhteyden pito toimi lähes samalla tavalla asuin sitten missä vaan. Toimiihan yhteydenpito kaukana asuviin ystäviin ja tuttuihin nytkin koneen ja puhelimen kautta, kun asun täällä keskellä ei mitään. Ehkä tapaamiset hieman vähenevät ja vaikeutuvat, mutta mikään ei ole mahdotonta. Eikä se asia saa mua lannistumaan. Mä tarvitsen vaihtelua, kaipaan jotain uutta. Mulle tää merkitsee hyvinkin paljon mun elämässä. Asia on nyt lukkoon lyöty; tämä tyttö lähtee Lontooseen!


Puhelin hälyyttää, odotan jonkun vastaavaan puhelimeen. 'Haloo?', joka kerta vastaat samallalailla puhelimeen ja nostatat hymyn kasvoilleni. Juttelimme niitä näitä, perus kuulumisia, vaikka välillä kertomasi asioiat olivat mulle vain epämääräistä muminaa. Keskityin ihanaan ääneesi ja kuvittelin viime hetkeä kun tapasimme. Kuinka kaipasinkaan sua juuri nyt. Kaipaan sua hetki hetkeltä enemmän. Tekisin mitä vain, jotta saisin sut tähän mun viereen. Ei tarvitsisi ajatella enää muuta kuin, että sä pysyisit mun lähellä. Sillon tuntisin olevani turvassa ja onnellinen. Kumminkin puhelun suljettua, mieleni valtasi ääretön paha olo. Tajusin, että jos lähden.. Sinä jäät tänne. Nyt olen tyäsin epävarma kaikesta. Tahdonko lähteä, jos en saa sua mukaani. Haluanko uhrata tämän kaiken vaivan ja yhteisen aikamme Lontoon-unelmani takia. Surullista, mutta totta.. Taidan olla jumissa täällä, kunnes saan sut mukaani. En aio luopua susta, en tahdo luopua meistä.



Tämä viikko on mennyt hyvinkin sekavissa ja ailahtelevissa mielentiloissa. Viime viikon sunnuntaista tiistaihin olin keskustassa Jennan kanssa. Nekin muutama päivä lähinnä kulutimme haaveilemalla asioista, joihin tarvitsisimme miljoona omaisuuden. Toisaalta mikäänhän ei ole mahdotonta, voimme toteuttaa kaiken pienemmässä mittakaavassa. Kumminkin päivissä oli parasta iltakävelyt keskustan puistokadulla ja sataman laitureilla. Kapungin hämärä valaistus ja hiljaiset kadut. Naurumme kaikui kerrostalojen seinistä ja katosi auton äänien sekaan. Kylmä ilma viilsi kasvoja ja palellutti sormemme. Aina takaisin sisälle päästyämme huoneen lämpö tuntui huimaavalta. Molemmat käperryimme sohvan nurkkiin, jossa istuimme aina aamun kirkastumisee asti, kunnes nukahdimme hymyillen. Katsoimme leffan 500 Days of summer ja sanompa vaan, että siitä tuli yksi lempileffoista, vaikka se romuttikin minut hekisesti lähes täysin. Ei rakkaustarina vaan tarina  rakkaudesta. Itkin leffan alusta loppuun. Mä oikeesti vaan itkin, vaikka kuinka yritin ni mä vaan aloin aina parkumaan entistä enemmän. Jossai vaiheessa jo luulin ettei siitä tulis loppua ollenkaan, mutta mä selvisin ja se leffa sai mut ajattelemaan. Liikaakin.
Kumminkin tiistai iltana me lähdettiin meille Jennan kanssa. Meillä me tehtiin tortilloita, juteltiin ja haaveiltiin minkä vain kerkesimme ja nauroimme kaupan pihassa istuville ylimeikatuille kasiluokkalaisille. Minä taas näytin mallia muille, kuinka kaatua suorilta jaloilta aidan päälle selkä edelle ja kiljua iin että varmasti koko Savonlinna kuulee. Tämän takia linnoittauduimme sisälle, etten onnistuisi telomaan itseäni aivan täysin. Seuraavana päivänä me menimme vahtimaan mun kohta 3-vuotiasta kummipoikaa. Univajeen takia me oikein toivoimme, että Eetu nukkuisi kauan, mutta kuinka ollakkaan hän heräsi tunnin päästä. Siihen loppui meidän päiväunet. Leikimme Eetun kanssa tai lähinnä Eetu leikki junaradalla kun minä ja Jenna innostuttiin ajamaan sähköautoradalla-mikäihmeonkaan. Meidä viikkoa ylläpiti monikymmenlitrainen määrä kokista. Ei me taidettu syödä mitään, lähinnä kokiksella elettiin ja hyvin toimi. Tosin naurun määrä ja juttujen laatu oli mitä oli. Torstai iltana Jenna lähti mummillensa ja minä lapsi parka sairastuin.


Olin jo suunnitellut pitäväni mukavan viikonlopun lähtemällä aivan huvinvuoksi laskemaan pulkkamäkeä ja valokuvaamaan ja ehkä keskustassakin pyörähtämään. Kuinka ollakkaan taas kipeänä ollessani suunnitelmiini tuli muutos: Tee kuolemaa sängynpohjalla koko loppu viikko. Aina kaikesta niin samaa mieltä. Kuume nousi taas korkeuksiin ja tunsin eläväni toisessa maailmassa. Noustessani ylös päätäni huimasi ja tuntui kuin olisin ollut kerrostalon korkuinen. Sängyssä maatessani koko huone pyöri ja kuin olisin uponnut koko ajan syvemmälle ja syvemmälle peitto ja tyyny kasaan. Yön hiljaisuudessa tuijotin kattoa ja kuulin vain kellon sekuntiviisarin liikkuvan. Tajusin, että joka lyönti menetän hetken elämästäni. Ääni voimistui voimistumistaan lisäten päänsärkyä suunnattomaksi. Tunsin taas huoneen pyörivän ja mieleni teki vain huutaa, mutta en saanut äänenen pihahdustakaan kuulumaan. Kumminkin pienen paniikin vallassa nukahdin, sillä kuumeen noustessa en enää kyennyt olemaan hereillä. Nukuin yön ja koko seuraavan päivän heräten seuraavana yönä kolmen aikaan huomattavasti parempaan oloon. Kuume oli laskenut ja päänsärky hellittänyt. Olin iloinen... Seuraavat kolme tuntia, kunnes jälleen kerran. Kuume palasi takaisin ja vapisen kylmissäni peittokasan alla.


Tällä hetkellä tunnen oloni hyvin epävaakaaks. Sekunnin sadasosa ja tuntuu että seinät kaatuu päälle. Toinen, tuntuu että olen onnellinen kaiken sen takia mitä mulla on. Kumminkin sisälläni huutaa jokin, joka tahtoo päästä pois tästä kaikesta yksinäisyyestä. Tahtoo toisen vierelle, nyt heti. Hetkiä ystävien seurassa, ilman kylmää yksinäisyyttä mp3:n kuullokkeet korvilla. Odotan hetkeä, kunnes joku tulee ja poistaa tän yksinäisyyden ja vihdoin voin tuntee oloni kaivatuks ja että joku todella välittää.


P.S. 100 lukijaa lähes täynnä ja kun tämä on saavutettu tulee erityinen jopa erityis pitkä postaus. Ja se kauan kyseltu laulu-video! Ja kysymys postaus tulossa joten kysymykset tähän postauksee kommetteina tai jennieannihilation[at]hotmail.com ! Kiitos!

2 kommenttia:

  1. Kirjotat käsittämättömän kauniisti ! Yleensä en koskaan jaksa lukea mitään hirmupitkiä juttuja, mutta näitä on tosi kiva lukea, kun jotenkin pystyn samaistumaan asioihisi vaikka en tunnekkaan sua.

    VastaaPoista