Watch them all fall back into the grave

Mulla on ollu niin paljon kaikkea mielessä mitä mä haluisin tehdä ja mitä pitäis tehdä. Tuntuu vaan ettei aika oo riittäny mihinkään, enkä ole osannu laittaa asioita tärkeysjärjestykseen, mikä taas on johtanu siihen etten ole saanut mitään aloitettua ja kaikki vaan jääny idean tasolle. Tänään tosin päätin että asioille on vaan tehtävä jotain ja listasin kaikki tehtävät yhteen vihkoon ja suunnittelin mitä alan milläkin tavalla toteuttaa. Nyt on moni asia aluillaan ja lähitulevaisuuden suunnitelmat saanut alkunsa ja muutoksia on luvassa. En enää malta odottaa että pääsen kunnolla toteuttaa näitä omia juttuja mistä oikeesti nautin! 

Oon nyt neljättä päivää sairaslomalla ja vielä pari jäljellä. Pöydällä on odottamassa vino pino espanjan kirjoja, mitkä on ollu oikeestaan ainoo asia mihin oon jaksanu keskittyä jollain tavalla työn ohella. Yliopiston pääsykokeet häämöttää kuitenkin jo reilun kuukauden päässä, enkä vieläkään ymmärrä mitään allomorfeista, syktaksista tai ainakaan muista espanjan epäsäännöllisten verbien taivutuksia. Oon jo henkisesti valmistautunu siihen, että tänä vuonna mun taidot ei vielä tule riittämään sisäänpääsyyn. Tai niin mä uskottelen ettei se mua haittais, mutta luultavasti heitän hanskat tiskiin ja luovutan koko homman suhteen hetkellisesti jos en pääse sinne, mutta yritän ainakin, koska tää on yks niistä asioista mitä oikeesti haluun elämältä tällä hetkellä!

Two monkeys carrying a box of bananas



Berlin Zoo 12.6.2015

Kuvat ovat siis Berliinin reissulta, jolta noin kolme viikkoa sitten kotiuduttiin Laurin kanssa. Ihme kyllä, selvisimme hengissä! Matkan aikana sattui ja tapahtui kaikenlaista, mutta niistä erillisessä postauksessa. 

They keep asking where we're going next

























Kaikki ne pienet kadut, vanhat värikkäät talot, kuumat tarjoilijat... Oikeastaan kaikki Alicantessa (ja Valenciassa) kulttuuria ja ihmisiä myöten on jotain niin mahtavaa, että melkein luulen sen kaiken olevan jo omaa mielikuvitusta. Ennen olin rakastunut ja halusin suuriin kaupunkeihin keskelle suuria harmaita rakennuksia ja ihmismassojen keskelle, mutta nyt on toisin. Alicantessa rakastuin täysin vanhoihin pieniin ja värikkäisiin rakennuksiin, pieniin kujiin ja katutaiteeseen.

Vietin vajaat kaksi viikkoa Espanjassa parhaan ystäväni luona ja ei voi olla kuin onnellinen. Molemmat matkat Nikon luo on ollut kyllä yksiä unohtumattomimpia asioita elämässäni. Hetkeäkään ei ollut tylsää ja paskaa huumoria ei puuttunut. Alku matkan vietimme Alicantessa rannalla, shoppaillen ja kuunnellen parhaimpia (lue paskimpia) biisejä ja tottakai yöelämään tutustuen. Yksi matkan kohokohdista ja samalla tuskaisimmista hetkistä oli jo perinteeksi muodostunut tatuoinnin ottaminen. Ehdin jo manata ennen matkaa, että ainoa vapaa aika Jonathanilla on varmasti heti toisena päivänä ja aikaisin aamulla, joka vaikeuttaisi loppu matkaa. Tottakai niinhän siinä sitten kävi, aamulla kymmeneltä neulan alle ja kolme tuntia kärsimistä.

Päivät meni nopeasti ja tuntui ettei hetkeäkään voinut levätä ja yöunet jäivät lyhyiksi, koska en halunnut hukata hetkeäkään ja nauttia kaikesta ajasta Espanjassa. Päivän päänvaivana oli aina ruokailu, jolloin pyörittiin päättöminä vailla päämäärää pitkin katuja tutkien jokaisen ravintolan ruokalistaa. Kumpikaan meistä ei tunnetusti osaa päättää, kun haluaa kaiken ja yksi pitäisi valita. Myös suurena ongelmana on aina Nikon nirsoilu, koska kala ei käy, muutkaan merenelävät ei käy, possuakaan ei mielellään.. Eli jos ravintolasta ei löytyny turvallista ceasar salaattia niin oli melkein turha toivo, että se paikka tulisi valituksi.

Vaatekaupoissa kirtely aiheiutti särkyjä jaloissa ja selässä ja suurta paniikkia siitä mitä ostan ja mitä jätän ostamatta. Matkalaukku täyttyi päätä huimaavaa vauhtia ja pelkäsin että paino nousee yli sallitun rajan ja lisäkiloista ei todellakaan ollut varaa maksaa. Mukaan lähti jos jonkinlaista kengistä alusvaatteisiin ja herkkuihin. Onneksi shoppailua rajoitti rahallisesti tatuoinnin ottaminen, sillä jos olisin kuluttanut tatuointirahat muihin ostoksiin, olisi olut varma että lisäkilot matkalaukussa olisivat paukkuneet yli ja pahasti, nimittäin lähtiessä paino jäi vain 200g alle rajan.

Tällä kertaa matka ei rajoittunut vain Alicanteen, vaan lähdimme käymään pienellä reissulla Valenciassa, joka sijaitsi noin muutaman tunnin bussimatkan päässä vuorien toisella puolen. Matka Valenciaan oli mukava, mutta matkalla itseäni häiritsi särky korvissa ilmanpaineen vaihtelun takia. Perillä suunnistimme varaamallemme hotellille jonne jätimme tavaramme ja lähdettiin kiertelemään pitkin kaupunkia ja etsimään ruokakauppaa. Kaupan etsiminen osoittautui haastavammaksi kun luulimme, mutta lopulta sekin pitkän etsimisen jälkeen löytyi ja pääsimme hotellille pelaamaan peliä 'kuinka asettelet jättiostokset minibaariin'.

Päivät Valenciassa meni pitkin kaupunkia kierrellen, shoppaillen ja ihmetellen että miten pääsemme takaisin hotlelille. Kaupunki oli huomattavasti suurempi kuin Alicante tai ainakin ns keskusta-alue tuntui helpommalta paikalta eksyä. Suuri miinus Valencia saa ihanista kenkäkaupoista, sillä niiden vastustaminen kävi todella hankalaksi loppua kohden. Plussaa taas tulee erään kahvilan täydellisyyttä hipovasta tarjoi... siis suklaakakusta. En tiedä oliko kyseisessä kahvilassa useampaan otteeseen vierailun syynä oikeasti suklaakakkua vai tarjoilija joka sai kuolan valumaan ja veti aivan sanattomaksi.

Loman aikana sai nauraa itsensä siihen pisteeseen että naama ja vatsalihakset koko treeniä vuosien edestä, mutta hermotkin taisi mennä muutamaan otteeseen. Jotain tuli kuitenkin opittuakin reissulla, nimittäin älä vedä pillifarkkujen jo ennestään tiukkoja lahkeita yli polvien, juokse mereen ja kastele housuja.... Koska voit olla varma ettei lahkeita saa enää allas ellei toinen roiku lahkeissa koko painolla. Eikä myöskään ole kiva lähteä ravintolaan syömään kun housut on haaroja myöten märät ja aivan hiekassa.

Matkustelussa on aina kamalinta kotiinlähtö. Jo parina viimeisenä päivänä alkaa se pieni masennus iskeä, kun tietää että koneeseen on noustava ja mentävä takaisin kotiin. Pahinta näistä reissuista teki se, ettei Niko lähtenyt mukaan vai sai jäädä Espanjan lämpöön ja palasin yksin kotiin. Nyt pari kuukautta myöhemmin, Nikon on palannut Suomeen ja voidaan viettää laatuaikaa taas yhdessä valittaes Suomen paskasta kesästä ja suunnitella uusia matkoja. Uudeksivuodeksi on jo pieniä suunnitelmia ja melkein pakkaan jo matkalaukkua valmiiksi, koska ei voi tietää minne tie vie!

Wouldn't it be good if we could be together














Kaipaan niin takaisin lämpöön. Uuden vuoden vietin Espanjassa, Alicantessa parhaan ystäväni luona. Ensimmäinen ulkomaanmatka, ensimmäinen kerta lentokentällä ja lentokoneessa. Kaikin puolin ihana kokemus ja kaipuu takaisin on suuri, mutta pian sekin helpottaa.

Niin paljon on taas ehtinyt tapahtua, etten oikein osaa uskoa siihen itsekkään. Tää vuosi on ollut jo tähän mennessä aivan mahtava ja uskon että tämä vuosi tuo paljon tullessaan. Ensinnäkin muutaman viikon päästä valmistun ja samana päivänä pääsee juhlimaan valmistumista Waterlandiin ja sitten juhlitaan sukulaisten kesken. Pian tämän jälkeen olenkin taas Espanjan lämmössä parhaan ystäväni seurassa. Espanjassa vietän jonkun aikaa ja mahdollisesti pääsen taas uudelleen neulan alle ottamaan uutta tatuointia. Viime reissultakin jäi matkamuistoksi yksi ja siitä alkaakin tulla tapa, että jokaista matkaa kohden yksi tatuointi.

Matkailu ei suinkaan lopu tähän vaan kesäkuun alkuun on varattuna myös matka Berliiniin. Tätä matkaa odotan myös innolla, sillä haaveena olisi joku päivä vielä muuttaa sinne. Saksa on kiehtonut aina jollain tapaa, enkä osaa edes selittää miksi. Kesän lopulla olisi vielä tarkoituksena pyörähtää mahdollisesti Amsterdamissa ja vuoden lopussa takaisin Espanjaan. Tiedä sitten mitä siinä välissä vielä ehtii tapahtua ja minne päätyy. 

Olen oikeastaan todella positiivinen tämän vuoden tai oikeastaan koko oman tulevaisuuteni kannalta. Saan vihdoin aikaiseksi toteuttaa niitä asioita joita elämältäni oikeasti haluan. 

I see faces as they pass beneath the pale lamplight



Reilu kolme kuukautta sitten pakkasin tavarat laatikoihin, hyvästelin Mikkelin ja lähdin kohti Helsinkiä. Vihdoinkin täällä, tuntuu kuin olisin ollut täällä aina, vaikka samalla pieni pala minusta kaipaa Savonlinnan rauhaa, jossa kuitenkin vietin kuusitoista vuotta elämästäni. Kaksi niin erilaista paikkaa, Helsinki ja Savonlinna, molemmat yhtä rakkaita mutta se oikea koti on aina Savonlinnassa. Se on paikka jonne voin aina palata ja tiedän siellä olevan kaikki tuttu ja turvallinen, mutta siellä kuitenkin on myös se kaikista tärkein eli oma perhe.

Välillä tuntuu yksinäiseltä, aivan sama minne menenkin niin kaikki tuntuu katoavan sitä myötä ympäriltä. Välillä tekisi mieli pakata laukut ja lähteä Suomesta, lähteä jonnekkin kauas missä en tunne ketään, eikä kukaan tunne minua. Voisin alottaa täysin puhtaalta pöydältä, ilman ennakko luuloja ja ilman pelkoa siitä, että joku tuomitsisi vain menneisyyden takia. Sunnitelmissa onkin että korkeakouluopintojen jälkeen suuntaan ulkomaille, haluan nähdä maailmaa enkä jäädä vain paikoilleni.

Ulkomaista puheenollen tällä hetkellä tuntuu hieman oudolta, etten ole nähnyt parasta ystävääni kuukausiin, sillä hän lähti Espanjaan vaihtoon kymmeneksi kuukaudeksi, mikä tuntuu kamalan pitkältä ajalta. Etenkin kun täällä asuessa totuin jo ajatukseen ettei välillämme ole satoja kilometrejä ja pystyin soittamaan hänelle ja tapaamaan ilman tuntien junamatkaa. Nyt välillämme on kuitenkin tuhansia kilometrejä ja näen häntä ainoastaan skypen välityksellä. Onneks ikävä helpottaa pian hetkeksi sillä 29.12. lähden Espanjaan hänen luokseen juhlimaan uuttavuotta ja otan irtioton Suomen maisemista viikoksi. Matka kuitenkin tuottaa suurta stressiä, sillä en ole koskaan käynyt ulkomailla ja lentopelkoni tuottaa lievää paniikkia. Suunnitelmissa on jo toinenkin matka toisen ystävän kanssa ensi kesän alussa, kun ystäväni pääsee pois intin hoivista, olisi tarkoituksemme tehdä viikon matka jonnekki. Tällä hetkellä kohteena mielessämme olisi Berliini, kaupunki jossa vielä haluaisin asua jonain päivänä.

Tällä hetkellä matkailu ei kuitenkaan ole päällimmäisenä mielessä, vaan miele valtaa suunnaton stressi koulusta. Parin viikon päästä minun tulisi olla jo työharjottelussa ja herätä joka aamu aikaisin seuraavat 18viikkoa, tehdä päättötyötä ja suorittaa etänä eri kursseja. Työtä riittää ja aikaa ei tunnu riittävän kaikkeen. En haluaisi pakottaa itseäni tekemään päättötyötä tai eri projekteja väkisin, sillä olen huomannut että silloin työn laatu on paljon huonompaa mihin oikeasti pystyisin. Yritän pitää aikataulut kasassa, mutta tehdä töitä kun siltä tuntuu. Pientä perseelle potkimista tämä kaikki kuitenkin vaatii. Jos kaikki menee hyvin niin ensi keväänä vihdoin saan ammatin itselleni ja voin ylpeänä todeta itseni työttömäksi tai todeta ainakin että paskan ammatin valikoin kun työllistyminen on aivan olematonta. Siitä huolimatta aion jatkaa opintoja ammattikorkeakoulussa ja ehkä viellä jonakin päivänä minäkin pääsen sossun luukulta pois, vaikka mikäs tässä sossupummina elellessä. Ihan mukavaa. Aina välillä.